LUMMEKILPI -näyttely 13.6.-16.8.2026
Someron Kivimeijerin seitsemästoista suurnäyttely jatkaa linjaansa: muutama hyvä taiteilija joilta isot yksityisnäyttelyn kokoiset teosmäärät. LUMMEKILPI toteuttaa hyvää perinnettä.
Valokuvaaja Ulla-Maija Alanen on sukeltanut lumpeiden juurille. Ylva Holländer on kokonaan unohtanut vakavuuden ja sen lisäksi hän yhdistää veistoksiinsa asioita joilla ei ole yhteyttä. Taiteilija Antero Kare on polttanut lisää värejä tarustoihinsa. Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen lisää merkkejä kilpiinsä ja maskeihinsa. Taidemaalari Kristiina Uusitalon monumentaalikokoiset maisemat ovat täynnä voimaa, pakahduttavaa kauneutta – ja kauhua.
Ulla-Maija Alanen on sukeltanut veden alle lumpeiden valtakuntaan. Sieltä hänen kameransa näkee veden pinnan peilin altapäin, heijastaen vedenalaisen maailman. Lumpeen kukka kurkottaa hädin tuskin pinnan yläpuolelle, ja kun syksy saapuu, se vajoaa kohti pohjaa.
Alasen näyttelykuvat ovat hänen sarjastaan Veden horisontit. Kamera on ikuistanut meille runollisesti ja dokumentaarisesti lumpeen yleensä näkymättömän elämän. Ja elämä järjestää yllätyksiä. Sattumantäyteisellä sukelluksella kamera osui tapahtumaan jossa kukka ampuu siemenensä syvällä vedessä. Kuka meistä on nähnyt sen?
Ylva Holländerin teoksista on sanottu, että ne ovat kuin suuri tietosanakirja, kaikki mahtuu mukaan. Kaikkia värejä hän on käyttänyt ja tekniikoita: Tukholman Suomen instituutin moniosaisen teoksen materiaalit ovat mustemaalauksia paperille, keramiikkaa ja esinekoosteita. Nimikin on monitulkintainen: Todellisuus on käsittämätön paikka.
Uusimmat keramiikkaveistokset leikkivät ehkä entistäkin vapaammin. Hoviväki liikkuu puunrunkojen ja sienien metsikössä ja sitten annetaan palaa lujaa; ”Päätön nainen soittaa mandoliinia”.
Antero Kare jatkaa kokeitaan Someron savella. Mikrobilisäykset ovat saaneet rinnalleen nyt lasitetestejä, ja muinaisuuden teemat näyttävät entistä rikkaammilta ja värikkäämmiltä. Geologinen kartta näyttää, että Someron Kivimeijerin alla on 60 metrinen savipatja, ja geologiasta, maan siirroksista saavat nimensä uusimmat veistokset: Riikonkumpu, Suasselkä…
Uudet teokset jatkavat tutkimusmatkaa muinaisuuteen, jossa 50 000 vuotinen taidehistoria, ihmisen kulttuurihistoria muinaistaiteineen, jatkuu luonnonhistorialla 540 miljoona vuotta vanhoilla fossiileilla. Mikrobien ja maankuoren yhdistelmät stromatoliitit yltävät sitten ajassa 3,8 miljardiin vuoteen.
Pekka Pitkäsen monoliittiset veistokset muistuttavat muinaiskulttuurien merkkikieltä. Vaistonvaraiset muinaisesineiden muistumat elävät kuin kadonnen kultin toteemit, monitulkintaisina ja pursuen runollista jännitettä.
Pitkäsen vankka materiaalikokemus kipsistä, pronssista ja puusta on laajentunut nahkaan. Merkeiksi ovat samalla muuttuneet liitokset, helat, salvat ja soljet. Kilpien kaukaisesta muinaisuudesta hän on lähestynyt ehkä kotimaista keskiaikaa, kansankäsityötä. Suomalaisella informalismilla on selittämätön yhteys perinteeseen, patinointiin ennemminkin kuin neonväreihin.
Kristiina Uusitalo on maisematilan kolmiulotteisuuden mestareita. Vaikka hänen värinsä ovat mielikuvituksesta, tilan rakentaminen perustuu valon kykyyn täyttää koko näkymä. Tämä perusnäky on kuitenkin vain pohja Uusitalon mielikuvitustapahtumille.
Haltioituminen on varmasti se syy miksi hän lisää järvensä päälle puita, oksia, valoilmiöitä tai kiviä ja nyt olemmekin jo painovoimien avaruudellisuudessa. Tähtitieteilijät käyttävät painovoiman sijasta mieluummin termiä gravitaatio, ja siitä teoksissa on kyse, voimat hallitsevat. Lisätään jännitteitä, riippuvuuksia, keskinäissuhteita, tapahtumia, värivoimia, rakkautta, rikastutetaan tunnetta.
Maisema on aina yhteisönsä ja aikakautensa näköinen. Uusitalo kirjoittaa: ”Kauan maalasin luonnon häikäisevän kauneuden tuomaa energian ja oivalluksen ilmestystä. Viime vuosina olen tuntenut tulleeni viattomuuden ulkorajoille. Ympäristömme on musertavassa muutoksessa. Tuulee niin että tukka lähtee.”
Näyttely avoinna joka päivä 12.-18.00
Aikuiset 10 €, nuoret 5 €, lapset alle 7 v. 0 €
Rakufestivaali 10.-12.7.2026
Yleisöluennot 24.6., 1.7., 8.7.
Kurssit: julkaistaan pian
Someron Kivimeijerin seitsemästoista suurnäyttely jatkaa linjaansa: muutama hyvä taiteilija joilta isot yksityisnäyttelyn kokoiset teosmäärät. LUMMEKILPI toteuttaa hyvää perinnettä.
Valokuvaaja Ulla-Maija Alanen on sukeltanut lumpeiden juurille. Ylva Holländer on kokonaan unohtanut vakavuuden ja sen lisäksi hän yhdistää veistoksiinsa asioita joilla ei ole yhteyttä. Taiteilija Antero Kare on polttanut lisää värejä tarustoihinsa. Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen lisää merkkejä kilpiinsä ja maskeihinsa. Taidemaalari Kristiina Uusitalon monumentaalikokoiset maisemat ovat täynnä voimaa, pakahduttavaa kauneutta – ja kauhua.
Ulla-Maija Alanen on sukeltanut veden alle lumpeiden valtakuntaan. Sieltä hänen kameransa näkee veden pinnan peilin altapäin, heijastaen vedenalaisen maailman. Lumpeen kukka kurkottaa hädin tuskin pinnan yläpuolelle, ja kun syksy saapuu, se vajoaa kohti pohjaa.
Alasen näyttelykuvat ovat hänen sarjastaan Veden horisontit. Kamera on ikuistanut meille runollisesti ja dokumentaarisesti lumpeen yleensä näkymättömän elämän. Ja elämä järjestää yllätyksiä. Sattumantäyteisellä sukelluksella kamera osui tapahtumaan jossa kukka ampuu siemenensä syvällä vedessä. Kuka meistä on nähnyt sen?
Ylva Holländerin teoksista on sanottu, että ne ovat kuin suuri tietosanakirja, kaikki mahtuu mukaan. Kaikkia värejä hän on käyttänyt ja tekniikoita: Tukholman Suomen instituutin moniosaisen teoksen materiaalit ovat mustemaalauksia paperille, keramiikkaa ja esinekoosteita. Nimikin on monitulkintainen: Todellisuus on käsittämätön paikka.
Uusimmat keramiikkaveistokset leikkivät ehkä entistäkin vapaammin. Hoviväki liikkuu puunrunkojen ja sienien metsikössä ja sitten annetaan palaa lujaa; ”Päätön nainen soittaa mandoliinia”.
Antero Kare jatkaa kokeitaan Someron savella. Mikrobilisäykset ovat saaneet rinnalleen nyt lasitetestejä, ja muinaisuuden teemat näyttävät entistä rikkaammilta ja värikkäämmiltä. Geologinen kartta näyttää, että Someron Kivimeijerin alla on 60 metrinen savipatja, ja geologiasta, maan siirroksista saavat nimensä uusimmat veistokset: Riikonkumpu, Suasselkä…
Uudet teokset jatkavat tutkimusmatkaa muinaisuuteen, jossa 50 000 vuotinen taidehistoria, ihmisen kulttuurihistoria muinaistaiteineen, jatkuu luonnonhistorialla 540 miljoona vuotta vanhoilla fossiileilla. Mikrobien ja maankuoren yhdistelmät stromatoliitit yltävät sitten ajassa 3,8 miljardiin vuoteen.
Pekka Pitkäsen monoliittiset veistokset muistuttavat muinaiskulttuurien merkkikieltä. Vaistonvaraiset muinaisesineiden muistumat elävät kuin kadonnen kultin toteemit, monitulkintaisina ja pursuen runollista jännitettä.
Pitkäsen vankka materiaalikokemus kipsistä, pronssista ja puusta on laajentunut nahkaan. Merkeiksi ovat samalla muuttuneet liitokset, helat, salvat ja soljet. Kilpien kaukaisesta muinaisuudesta hän on lähestynyt ehkä kotimaista keskiaikaa, kansankäsityötä. Suomalaisella informalismilla on selittämätön yhteys perinteeseen, patinointiin ennemminkin kuin neonväreihin.
Kristiina Uusitalo on maisematilan kolmiulotteisuuden mestareita. Vaikka hänen värinsä ovat mielikuvituksesta, tilan rakentaminen perustuu valon kykyyn täyttää koko näkymä. Tämä perusnäky on kuitenkin vain pohja Uusitalon mielikuvitustapahtumille.
Haltioituminen on varmasti se syy miksi hän lisää järvensä päälle puita, oksia, valoilmiöitä tai kiviä ja nyt olemmekin jo painovoimien avaruudellisuudessa. Tähtitieteilijät käyttävät painovoiman sijasta mieluummin termiä gravitaatio, ja siitä teoksissa on kyse, voimat hallitsevat. Lisätään jännitteitä, riippuvuuksia, keskinäissuhteita, tapahtumia, värivoimia, rakkautta, rikastutetaan tunnetta.
Maisema on aina yhteisönsä ja aikakautensa näköinen. Uusitalo kirjoittaa: ”Kauan maalasin luonnon häikäisevän kauneuden tuomaa energian ja oivalluksen ilmestystä. Viime vuosina olen tuntenut tulleeni viattomuuden ulkorajoille. Ympäristömme on musertavassa muutoksessa. Tuulee niin että tukka lähtee.”